keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

P

Paju, puu, piennar, peura, pihlaja

Pajut kukkivat. Olisin poiminut pääsiäiseksi pajunoksia, mutta parhaat kissat ovat aina hankalassa paikassa ojan takana. Alhaalla rannassa olisi pajuja, mutta sinne en ole vielä ehtinyt. Pajunsukuisista puista minulle rakkain on halava. Iloitsen myös hederaidasta, joka on ilmestynyt pihalleni. Sekin on alkanut muodostaa kissoja. Pajut ovat erinomaisia hyönteiskasveja.

Paju on nimeltään myös blogikaverini, jonka luulin jo kadottaneeni. Löysin hänet onneksi facebookista. Eläköön sosiaalinen media! Blogitaipaleeni alkuajoilta minulle on jäänyt monta hyvää virtuaaliystävää. Ei se haittaa, ettemme oikeasti tunne toisiamme. Ajatusten vaihtaminen on tärkeää.

Pidän puista. Voisin olla puunhalaaja. " Pyhät on pihlajat pihalla, pyhät marjat pihlajissa."

Pientareita tutkin joka kevät ja kesä. Katson tarkkaan kaikki paikat ja ilahdun, kun löydän leskenlehdet tai ojakellukat tutuilta kasvupaikoiltaan. Piennarten kukkia olen kylvänyt omalle pihalleni.

Tänä aamuna näin neljä peuraa naapurin pellolla. Ne olivat Laukon peuroja eli valkohäntäpeuroja. Nykyisin oikea nimitys lienee valkohäntäkauris.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

O

Onni, outo, Obeesia, omituinen otus

O-sanoja löytyy pilvin pimein.

"On tuota onnea minulla, syli on täynnä sinua, kädet ovat työtä täynnä...", lauloi Kaisa Korhonen aikoinaan Chydeniuksen sävellystä.

Äiti siteerasi usein aforismia, jonka mukaan tarvitaan jotain tekemistä, jotain odottamista, jotain rakastamista, jotta onni olisi täydellinen. Eino Leinon mielestä "ei onni kärsi katseit ihmisten, kell' onni on, se käyköön korpehen, ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan ja hiljaa iloitkohon onnestaan..."

No, niin olen tehnytkin, kohta 36 vuotta on eletty korvessa, outoina ja omituisina otuksina.

Obeesia on peitenimeni. Nimen olen itse muodostanut sanasta obeesi, joka esiintyy lääkärien minusta kirjoittamissa teksteissä.

Olin menossa sappileikkaukseen 1990-luvun alussa. Leikkauspäivän aamuna lääkäri sanoi, ettei leikkaakaan. Perusteli sillä, ettei sairaalassa ollut riittävän pitkiä välineitä tähystysleikkaukseen. Oikeampi peruste oli käsittääkseni se, että yöllä oli tuotu päivystykseen kiireellisempiä potilaita. Minulla oli jokseenkin oireeton sappikivi.

Oli outoa soittaa töihin ja peruuttaa alkanut sairasloma. Aloin pikkuhiljaa tottua siihen, että kivi jäi kylkikaareni alle. "Omnia mea mecum porto", ajattelin. (Kaiken omani kannan mukanani.)

Mukanani se on edelleen. Eikä juuri vaivaa. Ehkä leikkauksesta olisi ollut enemmän harmia kuin leikkaamattomuudesta.

Mutta noloa se oli.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

N

Niiskuneiti, Näkkylämäki, Nuuskamuikkunen ja Nuhanenä

Nyt näyttää siltä, että tämä postaus menee jälkeläisten esittelyksi. Toki n-sanoja on muitakin, mutta nämä ovat tärkeimmät.

Näkkylämäki on ihana yllätyslapseni. Pari viikkoa ennen synnytystä sain tietää, että vatsassani ei ollut mustekalaa vaan kaksi pientä vauvaa. Näkkylämäki syntyi B-lapsena ja huusi syntyessään niin voimakkaalla äänellä, jotta heti tiesin, että ainakin se on kunnossa.

Tyttö olisi tullut ensin, mutta velipoika pisti jalkansa väliin., Poika oli kiskottava nopeasti pois tieltä. Tilkkituikku oli heikossa kunnossa ja oli hänen onnensa, että pääsi ensiksi maailmaan. Näkkylämäki oli varmaan närkästynyt veljen kiilaamisesta, siltä ainakin tuo ensi äännähdys kuulosti.

Niiskuneiti on ensimmäinen lapsenlapseni, Arsenen esikoinen. Tyttö täytti jo kahdeksantoista vuotta. Lahjakas, kaunis, taitava piirtäjä, musikaalinenkin.

Nuuskamuikkunen (12) on Niiskuneidin veli ja erityisesti mumman hyvä kaveri. Hän tulee vieläkin halaamaan mummaa ihan oma-aloitteisesti, mitä ihmettelen. Syykin on selvinnyt: mumma on niin ihanan pehmeä ja pullea!

Nuhanenä (4) on Tilkkituikun keskimmäinen ja mumman hyvä kaveri hänkin. Poika on kiinnostunut ruuanlaitosta ja vetää heti tuolin hellan lähelle, jotta pääsee osallistumaan kokkitouhuihin.

Enpä nuorempana osannut kuvitella, että minusta tulee näin monen lapsen mumma. Jo omia lapsia katsellessani ihmettelin, miten erilaisia he ovat. Lapsenlapset ovat kukin omaa lajiaan.



sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

M

Mustikki, mumma, Myy, Matti

Mummana olen elänyt jo 18 vuotta. Mikään pullantuoksuinen mummo en ole:  osaan jotain leipoa, mutta harvoin innostun taikinaa vääntämään. Enkä halua aiheuttaa itselleni lisää kiusauksia. Jos leivon jotain, suurin osa leipomuksista päätyy omaan suuhun. Valitettavasti. Kaupassa on helppo kävellä pullatiskin ohi, mutta kotona on toisin.

Aluksi oli vain Arsenen lapset, kolme kaikkiaan. Sitten Näkkylämäki ja Tilkkituikku alkoivat lisääntyä. Vuosina 2009 - 2014 syntyi kuusi lapsenlasta. Satoisin oli vuosi 2011, jolloin syntyivät Kaino ja Nuhanenä.

Pikku Myy on pieni ja sisukas, kuten kaimansakin. Tyttö on todella hyvä piirtäjä. Hän tekee solkenaan sarjakuvia, joihin keksii itse tarinatkin.

Pikku Matti on nuorin lapsenlapsista. Häntä en tunne kovin tarkasti, koska perhe muutti pariksi vuodeksi toiselle puolelle maapalloa. Skypessä ja valokuvissa olen hänet nähnyt.

Mustikki on auto, nyt viisi vuotta vanha. Ostin sen velaksi uutena, kun halusin tietää, millaista on ajaa ihan tuliterää kulkuvälinettä. Velka on hoidettu, ja Mustikki kulkee ja kuljettaa edelleen.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

L

Lumikki, Lystikäs

Lumikki (6 v) ja Lystikäs ( 2,5 v) ovat Tilkkituikun lapsia. Keskimmäinen on Nuhanenä, josta kirjoitan myöhemmin.

Nämä sisarukset ovat valkotukkaisia. Lumikilla on erityisen vitivalkoiset hiukset, joita jaksan ihmetellä. Tyttö on älykäs, mutta käyttäytyy välillä huonosti. Haluaa kai huomiota.

Lumikin kanssa olen pelannut muistipelejä ja hävinnyt aina. Tosin tyttö tekee joskus vähän filunkia, vaikka ei ollenkaan tarvitsisi, voittaa joka tapauksessa. Haluaisin tytön joskus muppalaan yökylään, jotta ehtisin leikkiä ja askarrella vain hänen kanssaan. Nuhanenä on täällä ollutkin yksinään. Lumikki kyllä ehdottaa yökyläilyä, mutta saman tien hän kertoo, että voisi tulla olemaan yksin Nuhanenän kanssa. He ovat kyllä sellainen villikkopari, jotta minä en pärjää heidän kanssaan.

Lystikäs on mukava vesseli. Se puhuu kyllä, vaikka aina en ymmärrä mitä se sanoo. Aikaisemmin se suuttui, jos ei aikuinen heti hoksannut sen asiaa. Nykyisin se jaksaa toistaa niin  kauan, että menee perille. Joskus käytän Lumikkia ja Nuhanenää tulkkeina.


K

Kaino, keinutuoli

Olen antanut Kainon peitenimeksi yhdelle lapsenlapselleni. Kaino on nyt viisivuotias. Lapsella  ja minulla on erityisen ymmärtäväiset ja hyvät välit.

En ole tavannut häntä pitkään aikaan. Silloin tällöin saan viestejä kaukomailta, että hänellä on mummaa ikävä. Se raastaa sydäntä. Onneksi perhe tulee kotiin jossain vaiheessa eikä jää sinne.

Olohuoneessamme on vanha keinutuoli, melkein yhtä vanha kuin minä. Töyhtöhyyppä alkoi kerran teatterireissulla kysellä bussissa, mistä voisi ostaa vanhan keinutuolin. Edempänä istui naapurikylässä asuva vanhaemäntä, joka ilmoitti lahjoittavansa keinutuolin. Hänellä kun oli niitä kaksi. Tämän keinun hän oli saanut lahjaksi mieheltään odottaessaan esikoistaan. Keinu oli varta vasten hänelle tehty. Ilmeisesti mittojen mukaan, sillä miehelleni se on hieman liian pieni.

Minulle se on sopiva, samoin kuin lapsenlapsille. Olen pitänyt heitä sylissäni ja laulanut:"Kiikkuri kaakkuri kirjava lintu, yötä ja päivää se laulaa ja vinkuu. Mitä sinä tyttö/poika siellä kamarissa teet? Mitäpäs muuta kuin peilailet."

Viime kerralla kun Lumikki ja Lystikäs istuivat yhdessä kiikkumassa, kuulin heidän laulavan kiikkurikaakkuria. Sanat eivät ihan vielä ole hallussa, mutta melodia oli oikea.



perjantai 18. maaliskuuta 2016

J

 Juolukka,  juhannus, juna

Minun pitäisi varmaan kirjoittaa sanat muistiin sitä mukaa, kuin ne aivoihini tulvivat. Olen jo ehtinyt unohtaa, mitä sanoja olen aikonut käsitellä.

Tällä viikolla olen matkustanut junalla peräti kahtena päivänä. Maanantaina kävin tapaamassa opiskelutovereitani noin neljän vuosikymmenen takaa. Opiskelimme Helsingin yliopistossa, niinpä tapasimmekin yliopiston kuppilassa, jossa usein lintsasimme luennoilta. Päätimme tavata syksyllä uudelleen.

Opiskeluaika oli jollain tavalla sekä keveää että raskasta. Töitä piti tehdä tosissaan, mutta toisaalta oli toivoa. Tämä vaihe päättyisi joskus, ja jonain päivänä löytyisi oma paikka tässä maailmassa: töitä ja rahaa. Elämä oli kitkuttamista opintolainalla, opintorahaa ei niihin aikoihin jaettu. Mutta se toivo oli olemassa.

Toisen junamatkan tein päinvastaiseen suuntaan. Tapasin vanhoja koulukavereita, joihin tutustuin kansakoulun ensimmäisellä luokalla kotikylässä. Tällä porukalla olimme koossa jo neljännen kerran. Juttua silti riitti ja sovimme ensi syksystä.

Junassa on helppo matkustaa. Sen sijaan että olisin ajanut viisi tuntia omalla autolla, saatoin nyt levätä junassa kolme tuntia. Autoilua jäi silti pari tuntia.

Ennen ei juolukoita poimittu. Sanottiin jopa, että ne ovat myrkyllisiä! Nyt tiedetään, että ne ovat yhtä terveellisiä kuin mustikat. Maku on miedompi, mutta mustikoiden seassa se ei haittaa.

Odotan juhannusta. Tai oikeastaan en odota, sillä juhannukseen päättyy kaunein osa vuodesta. Juhannus on kuitenkin tärkeä juhla. Siihen ei liity kaupallisuutta siinä määrin kuin jouluun. Pääsiäinenkin on joulua parempi.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

I

Ihme, iso, irti

"on sille, ken varjossa elää, joka suvi ihme uus"

Ihme on myös joka kevät. Aurinko paistaa, lumi sulaa, viherpeippopari tutkii pensaikkoa, mustarastas hyppii kiviaidalla. Laulujoutsenia en ole vielä nähnyt paitsi junan ikkunasta jossain Riihimäen ja Hämeenlinnan välillä. Muina vuosina joutsenet ovat ilmestyneet tänne jo maaliskuun alkupäivinä.

Muutama vuosi sitten ilmestyi Pekka Hiltusen kirja, jonka nimi oli Iso. Se kertoi lihavan naisen tarinan.Arvelin ennen sen lukemista, että nyt varmaan kerrotaan ne asiat, jotka minäkin olisin halunnut kertoa. Kirja oli pettymys. Voi olla, että lihavasta naisesta ei osaa kertoa kuin se, joka on itse elänyt liian isona, kelpaamattomana. Mieleeni tulee Virpi Hämeen-Anttilan kirja, jonka nimeä en muista. Se oli aidompi. Mutta Virpihän tietää, mitä tämä on.

Olin viitisentoista vuotta sitten kirjoittamista opiskelemassa neljän päivän kurssilla. Olihan se hauskaa, innoittavaakin, vaikka ei neljässä päivässä opi kirjoittamaan.

Yhtenä tehtävänä oli kirjoitelma aiheesta Irti. Kirjoitin siitä, kun eksyin pienenä metsään. Siinä oli irrallisuuden tuntua pelottavassa määrin. Myöhemmin irtioloa tuli työpaikan menetyksestä. Mutta se mikä tuntui onnettomuudelta, olikin onnea. Tajusin sen melkein heti.

Ihme, iso, irti, siinä tämän päivän sanat.





tiistai 15. maaliskuuta 2016

H

Helsinki, häiriö, harmaa

H-sanoja löytyy vaikka miten paljon.

Kävin Helsingissä tapaamassa harmaantuneita kurssikavereita yli 45 vuoden takaa. En toki olisi heitä tunnistanut, jos olisivat kadulla vastaan tulleet. Kaikista löytyi kuitenkin jotain tuttua.

Kirjoittaisin reissusta enemmänkin, mutta en nyt jaksa. On huono (h-sana sekin) olo. Ehkä rasituin matkalla tai sitten pienellä lenkillä tänään. Flimmeri on päällä, oi miksen muistanut sitä F:n kohdalla!

Ei tästä vielä ensiapuun tarvitse lähteä. Beetasalpaajaa on otettu sallittu määrä ja varfariinihoito on ohentanut verta.

Tylsää silti, edellisestä kerrasta on kolme ja puoli vuotta. Toki välilläkin on ollut rytmihäiriöitä, mutta toisenlaisia.

Lähden lepäämään, katsotaan mitä I:stä saan irti jonain päivänä.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

G

gesso, guttaperka, gutta

Lapsena sain hyvin pienen nuken. Sen sanottiin olevan guttaperkaa. Lienee jokin muovin edeltäjä. 
Guttaperka oli mielestäni hieno sana, toistelin sitä aika ajoin. 

Guttaperkaisen nuken nimi oli Sini-Tuuli. Veljeni teki sille pienen kehdon ja maalasi sen kirkkaan keltaiseksi. 

Gesso on pohjustusainetta. Minulla taitaa vieläkin olla täysi purkillinen gessoa varastossa. Kauankohan se säilyy? Olen jo ainakin kymmenen vuotta suunnitellut maalaamista, mutta jonkinlainen rimakauhu vaivaa. Nuorena ja hieman aikuisiälläkin tein tauluja. Niitä pulpahtaa silloin tällöin esiin tuttujen nurkista. Luokkakaverini kielsi minua myymästä tai lahjoittamasta taulujani. Syy: "Sua hävettää, kun näet niitä myöhemmin." Piti täysin paikkansa.

Aika pitkään oli hyvä syy aloittamattomuuteen, että ei ole tilaa. Pitäisi saada jättää keskeneräinen työ niille sijoilleen. Nyt olisi kyllä tilaa. Maalaustelineeni on lahonnut pois, se oli pitkään ulkona tv-antennin jalustana. Ilman telinettäkin kyllä voisi maalata.

Ehkä huomenna? Ei, lähden huomenna Helsinkiin tapaamaan opiskelukavereita. Tiistaina on palautumispäivä, keskiviikkona vesijumppaa, torstaina Seinäjoelle tapaamaan kansakoulukavereita...

Guttaan tutustuin kokeillessani silkkimaalausta. Gutta on ainetta, jolla voi rajata värialueita. Silkille maalaaminen oli kiinnostavaa, mutta tilan suhteen se on vielä vaativampi.

Kyllä sika syitä löytää, maa kova, kärsä kipeä.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

F

Facebook, fenkoli, Finland, futuuri, fyrkka...

Facebook on syönyt minun bloggausintoani, pakko myöntää. Sinne on niin helppo kirjoittaa muutama lause. Toisaalta sinne ei voi kirjoittaa arkoja asioita, koska siellä olen omalla nimelläni. Anonyyminä on helpompaa, vaikka tiedänkin, että osa lukijoista tuntee minut.

Fenkoliin olen tutustunut vasta muutama vuosi sitten. Pidän siitä ja käytän sitä sosekeittoon ja kalaruokiin. Uunijuureksenakin se toimii hyvin.

Suomen kielessä ei ole oikeastaan futuuria. Paitsi että on kuitenkin ilmaisuja, jotka tarkoittavat tekemistä tulevaisuudessa. Olen unohtanut oppimani, en uskalla tämän enempää aiheesta kirjoittaa.

Fyrkka on tarpeellista. Sitä pitää olla riittävästi, jotta tulee toimeen.

Finland - on mulle Suomi suloisin. Lapsuuden Suomi oli pieni kylä Etelä-Pohjanmaalla, aikuisena Pirkanmaa.


perjantai 11. maaliskuuta 2016

E

Eilen, ei, ensimmäinen, epäily, ero

E-sanoja löytyy runsaasti.

Eilinen, kaikki huoleni vei..., eilen kun mä vielä tiennyt en jne. Laulujakin löytyy.

Minä kävin eilen tapaamassa Tilkkituikkua. Poikani on pari vuotta sitten eronnut Untuvaisesta, ja nyt käydään kiihkeätä keskustelua lasten tapaamisista. Ei varmaan ole kovin harvinaista.

Joskus näyttää siltä, että kyseessä onkin valtataistelu.

Olen yrittänyt sovitella ja löytää ratkaisua. Nyt olen nostanut kädet pystyyn. Parempi että joku ammattilainen tulee apuun. Onneksi en ryhtynyt valtakunnansovittelijaksi. Simppelit ratkaisut eivät toimi.

Ei-sanaan olen kyllästynyt.

Olen alkanut epäillä kaikkea, itseänikin, oikeastaan ensimmäisenä.


torstai 10. maaliskuuta 2016

D

Diformin, diabetes, Diandra

Yritän nyt naputella tämän tekstin tabletilla. Keksin, että kun tabletin kääntää vaaka-asentoon, voi kirjoittaa samalla tavoin kuin läppärillä, eipä hätää.

Diformin retard ja diabetes kuuluvat yhteen. Minulla on ollut tyypin 2 diabetes parikymmentä vuotta. Tiesin jo lapsena, että se joskus tulee, mutta en sitä riittävästi pelännyt. Olisi pitänyt. Mutta ei sitä lapsena ja nuorena usko, että jonain päivänä tulee vanhuus ja sen mukana taudit.

Diabetes on meillä vahvasti suvussa. Itse asiassa se menee jo viidennessä polvessa. Äidille se puhkesi rajuna sinä vuonna, kun hän täytti 50. Luulen, että se oli eri tauti kuin minulla. Diabetestä on monta eri tyyppiä, vaikka yleisesti puhutaan vain kahdesta. Minulla tauti on hallinnassa. Diformin on lääke, jota useimmat kakkostyypin diabeetikot käyttävät. Tehokas ja turvallinen.

Diandra on artistisuosikkini. Taitava ja kaunis.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

C

Celia, cesium 


Celia Alexandra (1897-1920) oli sukumme ensimmäinen ylioppilas. Hän oli isäni serkku. Kotikotona oli kuva nuoresta ylioppilastytöstä.

Celiasta kerrottiin, että hän oli äärimmäisen lahjakas ja etevä, mutta kuoli nuorena tuberkuloosiin. Ehkä Celian kuvaa katsellessa äitinikin alkoi unelmoida, että yksi hänen lapsistaan voisi myös mennä oppikouluun ja tulla ylioppilaaksi.

Siitä taisi tulla minulle vähän paineita. Varsinkin sitten myöhemmin, kun kylän kauppias alkoi puhua vanhemmilleni, että "laittakaa se likka kouluun". Pääsin oppikouluun toiselle paikkakunnalle ja alkoi yhdeksän vuoden (tyttölyseo) matkustus kodin ja koulun välillä. Muutama kilometri polkupyörällä asemalle, junamatka ja sitten vielä juosten puolitoista kilometriä kouluun. Juna oli aina myöhässä, silloinkin.

Jaoimme pikkuserkkuni kanssa suvun toisen ylioppilaan tittelin noin viisikymmentä vuotta ensimmäisen jälkeen. Sen jälkeen ei ylioppilaita ole laskettukaan.

Cesium on pahamaineinen sana. Ukrainassa vuonna 1986 tapahtunut ydinvoimalan räjähdys toi kotiseudullemme myrkyllisen sateen. Cesiumia on vieläkin luonnossa, mutta ei enää merkittäviä määriä.

Lämmin kevätsade tuli tiistaina räjähdyksen jälkeen. Kävimme kukkia poimimassa Näkkylämäen kanssa. Tilkkituikku oli kylällä pyöräilemässä. Kastuimme kaikki, poika pahimmin. Vasta jälkeen päin kuulimme, että saimme sateessa aimo annoksen saastetta.

Sinä vuonna emme kalastaneet emmekä poimineet sieniä. Kalastus jäi kokonaan, sieniä ja marjoja on myöhemmin poimittu.

Kun Tilkkituikku parikymmentä vuotta myöhemmin sairastui hodginintautiin, olin ihan varma, että cesiumsateesta se johtui. Ähtärissä oli koululuokka ollut pesäpallokentällä sateen aikaan, ja neljä luokkatoveria sairastui samaan tautiin. Lääkärit sanoivat, että sattumaa, ei johdu ydinvoimalan räjähdyksestä.

Poika parantui, mutta tauti ja sen hoito veivät kuitenkin ison osan parhaasta nuoruudesta.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

B niinkuin...

Bahama, bellis, BB, beetasalpaaja, bitti

Löytyyhän niitä B-sanojakin, vaikka vaikeasti.

Bahama-saaria opeteltiin kansakoulussa kolmannen luokan maantiedon tunnilla. Äiti kirjoi voimistelupukuuni kuvion, joka muistutti isoa B-kirjainta. Paras kaverini oli välillä vähän ikävä ja hämmensi minua arvelemalla, että se tarkoittaa Bahama-saaria.
- Olet varmaan Bahamalta kotoisin, hän ilakoi ja sai toisetkin nauramaan.
Ei sitä paljon enempää tarvita, että pienen koululaisen päivä oli pilalla.

Kouluun liittyy BB:kin. Niihin aikoihin oli tyttöjen muotia BB-ruutuiset leningit. BB-ruutu oli peräisin Brigitte Bardotin hääasusta. Oikea BB-mekko oli vaaleasävyinen, ruudukas, ja siinä oli valkoista brodyyriä ainakin kaula-aukossa ja hihansuissa. Helma oli leveä, ja sen alle piti laittaa kovitettu alushame, tärkätty tai jopa superlonista tehty tönkkö helman tuki.

Eihän äiti minulle sen mallista vaatetta ommellut. Vyötäröltä rypytetty prinsessaleninki ei punkerolle olisi sopinut. Minä sain yksinkertaisia, pystyraitaisia mekkoja. Inhosin pystyraitaa ja inhoan edelleenkin.

Bellis perennis on pieni kaunis kukka. Niitä kasvoi meidän puutarhassa. Myöhemmin kuulin, että niiden suomenkielinen nimi on kaunokainen tai tuhatkauno.

Beetasalpaaja tuli tutuksi vuosi sitten. Sain pari kertaa eteisvärinäkohtauksen, minkä vuoksi sykettä tasoittamaan määrättiin beetasalpaajaa. Jouduin myös aloittamaan Marevan-hoidon. Vanhuus ei tule yksinään, se tulee monen kaverin kanssa.

Työpaikalla tutustuin bittiin jo seitsemänkymmenluvulla. Atk-opetus alkoi bitistä. Nykyisin kaikki vilisee bitteinä, tämä kirjoituskin. Joskus käy niin, että lähettämäni bitit häipyvät jonnekin virtuaaliavaruuteen.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

A niinkuin...

Mielessä lehahtelee aiheita, mutta kun pääsen läppärin ääreen, aivot ovat tyhjät.  Käytän nykyisin paljon tablettia, jolla on niin helppo katsoa esimerkiksi facebookin päivityksiä ja päivittää tai kommentoida itsekin. Tabletilla ei ole kuitenkaan kovin mukavaa kirjoittaa pitkästi. Pitäisi mennä työhuoneeseen läppärille. Jos mielessä on ollut jokin asia, se on jo silloin unohtunut.

Selityksiä, selityksiä. Nän on käynyt muillekin. Blogi jää facebookin takia.

SuSuPetal, blogiystäväni lähes kymmenen vuotta, kirjoittaa aakkosiaan. Siinäpä hyvä keino. Kokeilen sitä.

Aakkoset olen hallinnut hyvin jo kuusikymmentä vuotta. Aakkoset alkavat A:sta.

A

Aviopuoliso, auto, ahdistus, Anneli, asunto...on tämä vaikeaa! Aurinko!

Aviopuoliso on Töyhtöhyyppä, jonka kanssa olen ollut naimisissa kohta 46 vuotta. Riitoja ei juuri ole ollut. Syynä on se, että yksin riiteleminen ei ole hauskaa. Töyhtöhyyppä ei suostu riitelemään kanssani. Olen kyllä yrittänyt lietsoa sanasotaa.

Asuntona on edelleen sama koti korvessa, kuten olen aiemminkin eloani esitellessä kertonut. Jonain päivänä täältä on lähdettävä palvelujen ääreen, mutta ei ihan vielä. Keittiön ikkunasta näkyy kallio, olohuoneen ikkunasta metsää ja järvi, Tiaiset pyrähtelevät ympärillä. Kevät on tulossa.

Auto on täällä pakollinen, koska ei ole julkista kulkuyhteyttä. Tai on, jos jaksaa kävellä melkein kymmenen kilometriä isolle tielle. Itse asiassa meillä on kaksi autoa, toinen lähes seitsentoistavuotias, toinen nuorempi. Nykyisin kai pärjäisimme yhdelläkin, mutta se vapaus!

Autosta pääsen ahdistukseen. Olin hyvin ahdistunut kolmisenkymmentä vuotta sitten. Perheeseen hankittiin toinen auto, jolla pääsin tuulettamaan päätäni tarvittaessa. Se oli sitä aikaa, jolloin lapset olivat vielä kotona.

Ahdistuksesta tulee mieleen Anneli Saaristo. Kuuntelin niihin aikoihin hänen kasettiaan. Sillä kasetilla on laulu Jos joskus. Sen sanoihin kiteytin ahdistukseni. Myöhemmin en saattanut laulua kuunnella. Nyt se ei enää koske. Kuuntelen, muistan, mutta huokaan: se on ohi.

Rakastan aurinkoa, vaikka joudun sen paistetta välttämään. Olen kehittänyt jonkun sortin aurinkoallergian käsiini. Siinä ei voiteet auta, paras suojautua vaatteilla. Kun muut vähentävät vaatteitaan, minä pukeuden entistä peittävämmin. Onneksi ihottumaa ei ole tullut kasvoihin, kommandopipossa en haluaisi esiintyä. Hanskat kädessä ja pitkähihaisena kuljen kesäisin. Joskus hankalaa, mutta äitini sanoin: pahemminkin voisi olla.