maanantai 31. joulukuuta 2012

Hajoavat muistot

Viime yönä yritin muistaa. Olin keskustellut muistoista lapsuudenystävän kanssa. Yritin tavoittaa äitini tuttavan nimeä. Menossa on vanhojen valokuvien tunnistusoperaatio, siksi pinnistelin. Muistin etunimen, en enempää.

Sitten tavoittelin toista muistoa. Jotain poikkeuksellista oli siinä, että naapurin äiti lapsineen oli meillä kylässä. Muistan aikuisten puhuneen, että naapurin kotiapulainen oli lähdössä pois. Tyttö oli pieniin päin, sekin mainittiin. Voi olla, että mahdollisesta isästäkin puhuttiin, mutta en sitä muista, enkä varmaan olisi ymmärtänytkään.

Mutta paikan muistan hyvin. Istuimme koivikon laidassa mättäillä. Koivun juurella oli kieloja, jotka sisareni oli tuonut jostain ja istuttanut siihen. Ne kielot hävisivät nopeasti, paikka ei kai sitten ollut niille sovelias kasvualusta. Kielot olivat harvinaisia, niitä oli luonnostaan vain joen rannalla yhdessä paikassa.

Muistot hajoavat. Joskus epäilen, että niihin sekoittuu unia tai tarinoita lukemistani kirjoista. En voi varmasti tietää, mitä on todella tapahtunut.

Katsellessani vanhoja valokuvia mieleen palaa jotain. Monet joukkokuvat häistä on otettu työväentalon edessä. Muistan sen talon. Se on hävitetty kauan sitten, mutta se on ollut olemassa vielä silloin, kun olin pieni. Kurkimme aution ison talon ikkunoista. Sisälle oli kielletty menemästä ankaran rangaistuksen uhalla. Se ei estänyt naapurin poikia etsimästä jotain ikkunaa, josta pääsi.  Kai siellä joku kävikin.

Työväentalo oli olemassa ainakin silloin, kun sain naapurin pojan vanhat sandaalit. Muistan ne ruskeat sandaalit yhtaikaa harmaan ison rakennuksen kanssa. Siitä voin päätellä, että työväentalo hävitettiin suunnilleen samoihin aikoihin, kun minä aloitin koulun.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Häpee vähä!

Viime aikoina on kirjoitettu häpeästä. Voisi päätellä, että häpeä on tuttu muillekin kuin minulle.

Lapsena sanottiin, että "häpee vähä", jos teki jotain väärää tai oli muuten tottelematon. Häpeämättömiä tai hävyttömiä olivat sellaiset, jotka käyttäytyivät huonosti.

Sen lisäksi oli muuta häpeää. Äitini kysyi joskus, häpeänkö häntä. - Miksi, ihmettelin. - No, kun minä olen niin vanha ja mulla on kiero silmä!

En ollut huomannut kieroa silmää, ennen kuin se minulle näytettiin. Enkä äidin ikääkään miettinyt. Äitihän on äiti!

En tosiaankaan hävennyt äitiäni, mutta häpesikö äitini minua? Ylipaino oli kovasti häpeällistä. Se oli sellainen leima, jota ei mitenkään saanut näkymättömäksi. Kun äidin sisaret tai ystävät kävivät meillä, he aina ihmettelivät, kuinka niin pieni ihminen on voinut synnyttää noin äärettömän ison lapsen.

Kun olin kihloissa, naapurin emäntä ihmetteli, mitä se sulhanenkin sanoo, kun Obeesia on noin äärettömän lihava. Sulhanen ei ole sanonut asiasta mitään, ei silloin eikä myöhemmin.

Minun häpeäni liittyy siis suoraan ulkomuotooni. Muuta en ole yleensä hävennyt. No, olenhan toki häpeillyt mokia, joita niitä on tullut tehdyksi aika paljon vuosien mittaan. Ne yleensä unohtuvat, joskin ovat viime aikoina palailleet mieleeni. Yritän painaa ne pinnan alle uudestaan. Mennyt on mennyttä, mitä sitä suremaan. Eikä minun enää tarvitse miellyttää ketään. Onneksi.




keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Hormonit hyrräävät väärin

Olen sattuneesta syystä allerginen television lihavuusohjelmille. Useimmat niistä ovat makaaberia viihdettä: tirkistellään ja kauhistellaan lihavien lelluvia läskejä.

Prisma-ohjelmassa oli maanantaina lihavuuden syitä käsittelevä ohjelma. Tallensin sen, koska en halunnut heti katsoa. Eilen sitten rohkaistuin.

Olen koko ikäni koettanut löytää syitä siihen, ettei tahdonvoimani riitä laihtumiseen, vaikka kaikkeen muuhun se on riittänyt. Kerron usein olevani luomulihava: olen syntynyt lihavana ja muutamia teinivuosia lukuunottamatta ollut kaksinkertainen muihin nähden. Joskus jopa kolminkertainen.

Prisma-ohjelmassa kelattiin edestakaisin syitä lihavuuteen. Kerrottiin, että kulutuksen lisääminen ja ruuan vähentäminen ei ole onnistunut keino laihtumiseen. Siis kyseessä ei voi olla pelkkä kalorimatematiikka. Tiedän.

Ohjelman mukaan lihavilla ihmisillä nälkä- ja kylläisyyshormonit eivät toimi kuten normaaleilla. Sen kyllä voin uskoa. Esitetyt hormonien erittymiskäyrät tuntuivat tutuilta: noin se menee.

Ohjelmassa näytettiin välillä rasvaisia ruokia, joita lihavien väitettiin himoitsevan. Sitä en allekirjoita. Minua rasvaiset ruuat inhottavat. Minä himoitsen ihan tavallista ruisleipää, jopa ilman levitettä. Syön terveellisesti, mutta kulutukseeni nähden liikaa. Jollekin normaalille ihmiselle ruokamääräni on ihan normaalia. Minulle riittäisi elämiseen vähemmän. Kuten joku kohtalotoverini sanoi, meidät on tarkoitettu luomaan lunta Siperian pakkasissa jääpuikot ainoana ravintona.

Voi olla, että minullakin hormonit hyrräävät väärin, mutta ongelmani on monimutkaisempi. Korvien välissäkin on vikaa. Kun väsyn, hermostun tai masennun, alan kiertää kaappeja. Tunnistan kyllä tunteen, mutta aina en pysty irrottautumaan siitä korviketoiminnalla.

Harmillisinta on, että minun ongelmani näkyy. Voin tietysti lohduttaa itseäni Maija P:n aforismilla: "Täydelliseltä näyttävän vika on piilossa."





tiistai 18. joulukuuta 2012

Kontakteja ja verkostoja

Eilen apteekissa tervehdin tutunnäköistä miestä. Olin jo menossa ulos, kun hän ryntäsi luokseni ja yritti tavoitella nimeäni. Esittäydyin, ja oikein hän oli kuulemma arvellutkin. Hän kertoi, että näkökyky oli vakavasti vaurioitunut. Tunnistaakseen ihmiset hänen täytyy mennä alle metrin etäisyydelle kohteesta.

Näin meitä riisutaan: yhdeltä menee kuulo, toiselta näkö, kolmannelta liikuntakyky.

Pari sanaa siinä sitten vaihdettiin ja lähetettiin terveisiä puolisoille. Tuli lämmin olo.

Tuo mies kuuluu siihen kontaktiverkostoon, jonka hankin toimittaja-aikoinani. Yksi niistä, joilta saattoi kysyä, jos tuli eteen jokin asiantuntemusta vaativa jutunaihe.

Verkostojen hankkimista suositeltiin muun muassa Oman osaamisensa tuotteistaminen -kurssilla, jonka kävin työttömäksi jouduttuani. Vierastin ajatusta. Minusta tuntui oudolta luoda kontakteja ihmisiin vain hyötymistarkoituksessa.

Vaikka niinhän maailma toimii.

Mielestäni on kuitenkin parempi, että kontaktiverkosto syntyy itsestään.

Huononäköisen tuttavan tavattuani mietin, että minulle on muutaman vuoden aikana siunaantunut aikamoinen määrä kontakteja. Kunnes huomasin, että hehän ovat oikeita ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, joita on ilo tavata ja jotka itsekin ilahtuvat tapaamisesta.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Odotan tähtikirkkaita öitä


(Nähdäksesi kuvan suurempana klikkaa sitä.)

Odotan tähtikirkkaita öitä, jotta voisin istua ikkunan edessä ja katsoa taivasta. Ennen piti lähteä peltoaukealle nähdäkseen jotain muuta kuin juuri pihan päällä tuikkivat tähdet.

Kun muutimme tänne, talon ympärillä oli sankka metsä. Kolmessa vuosikymmenessä se ehti yletä tummanvihreiksi korkeiksi seiniksi ympärillämme. Kymmenisen vuotta sitten metsää hakattiin pohjoispuolelta. Viime vuonna katosi lännen puoleinen metsä. Se muutti pienilmastomme täysin.

Ja nyt naapuri hakkautti viereisen, etelän puolella kasvaneen kuusikon. Sitä olin hieman jo pelännytkin, kun vastapäinen tuulilta suojaava kuusikko oli kaadettu. Naapuri kuuset taipuivat uhkaavasti meille päin etelätuulella.

Lännenpuoleiseen rinteeseen kasvaa tuota pikaa nuori lehtimetsä. Viime kesänä rinteessä askaroi mies koivuntaimien kanssa. En tiedä, mitä tuohon etelänpuoleiseen tilkkuun on tulossa, mutta ihan varmasti se siivotaan niin siistiksi kuin mahdollista. Metsää on toki näkyvissä: pohjoisen puolen hakkuualue kasvaa kuusta ja vesakkoa ja omalla tontilla on edelleen puita.

Vaikka metsä on minulle tärkeä, en ole pahoillani sen katoamisesta talon ympäriltä. Myös valo on tärkeää. Ja sainhan olla noin 30 vuotta "varjorinteen kalvas kukka". Sitä paitsi minua kiinnostaa nähdä, mitä sitten tapahtuu. Mitä kasveja ilmestyy ensimmäisenä? Vuosi sitten hakattu alue kasvoi viime kesänä seljaa ja vatukkoa. Tuleeko horsma ja missä vaiheessa? Entä koiranheisi, jota tiedän kasvaneen kuusikon kätkössä? Myös keväinen linnunherne kiinnostaa. Tiedän sen entisen kasvupaikan. Miten käy vuokoille ja ketunleiville?

perjantai 14. joulukuuta 2012

Kosketusnäytöllisen minä sitten ostin

Peruskännyn kuvittelin ostavani. Mutta kun merkittävä kriteeeri oli hyvä kamera, tulin sitten hankkineeksi uusimman Lumian.

On siinä opettelemista ja totuttelemista pyyhkäisyihin ja naputuksiin. Entisen kännykän mukana tuli paksu ohjekirja (rakastan kunnon manuaaleja!), mutta myyjän mukaan Lumian käyttäjä ei sellaista tarvitse, kun ohjeet löytyvät itse puhelimesta.

Löytyväthän ne, kunhan pääsee alkuun. Kaivelin myös hieman nettiä. Tietokoneen ruudulta on kuitenkin helpompi hahmottaa ohjeita, ja taidanpa tehdä vanhanaikaisesti eli printata ne.

On tapahtunut pari kertaa, että pyyhkäisy ei ole toiminut. Voi olla, etten vielä osaa tekniikkaa kunnolla.

Numeroluetteloni katosi vanhan kännykän mukana, joten ensi töikseni tein uuteen puhelimeen listan tärkeimmistä numeroista. Onneksi oli parin vuoden takainen paperi tallella. Entinen sim-korttihan ei tähän uuteen käynyt.

Uskon elinikäiseen oppimiseen. Nyt opiskelen puhelimen käyttöä. Tai en tiedä, voiko tuota edes puhelimeksi sanoa, tuntuu että puhelintoiminnot on vain pieni sivuominaisuus laitteessa.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Huomenna kännykauppaan

Vanha kännykkäni, jo viisivuotias N95, hajosi yllättäen. Tuli outo olo, miten sitä nyt ollaan ja toimitaan!
Huomisin pitäisi lähteä kaupungillekin, miten siellä pärjää ilman puhelinta!

Olen toivonut, että kännykkäni kestäisi siihen saakka, että Jolla-puhelimia on myynnissä. Ei kestänyt.

Onneksi komeron pimeimmästä nurkasta löytyi Töyhtöhyypän vanha luuri. Sitten tuli ongelmaksi laturi, mutta kaiveltuani lipastoja ja laatikoita löysin sellaisen, joka sopi. Näköjään mitään ei pidä heittää pois.

Vanha puhelin toimii, mutta sen osoitelista on jostain syystä sekoitus miehen ja minun kavereista. Suurin osa omasta listastani puuttuu, ja mukana on paljon vanhentuneita numeroita ja mieskuorolaisia.

Entisessä laitteessa oli kaikenlaisia toimintoja, joita en ollut käyttänyt ollenkaan, vain kokeillut pari kertaa. Tarvitsisin oikeastaan aika vähän: vain soittamisen, tekstiviestit, kalenterin, kunnollisen kameran, herätyksen - silti voi olla vaikeaa tyytyä riisuttuun versioon. Jos niitä edes löytyy.

Toisaalta uusissa ja hienoissa laitteissa on ollut outoja vikoja: sellaista en halua riesakseni. En tee mitään toimimattomalla puhelimella.

Joka tapauksessa huomenna minulla on kolmaskin hoidettava asia kaupungilla.