Hellä ja palava jumissa

Ajatukseni.net ei pelitä tänään. Siksi kirjoitan tänne varablogiini.

Kirjoittamisen tarvetta on.

Minä - ukkospelkääjä nro 1 - kävin eilen uimassa, vaikka ukkonen jyrisi. Ei se nyt ihan päällä ollut. Mutta kun minä vauhkoonnun jo vähäisestäkin murinasta, kyseessä on vuosikymmenen tapaus.

Ukkospelkoni juontuu lapsuudesta. Olen imenyt pelon jo äidinmaidossa.

Kun taivaanrannalle nousi ukonpysty, äiti sammutti tulen hellasta, kiersi proput irti sähkömittarista, ripusti viltit ikkunaan ja käski kaikkia istumaan alkoviin. Siellä pidimme ukkosta istuen pyöränkumien päällä kumisaappaat jalassa ja laulaen hengellisiä lauluja.

Vieläkin alkaa ukonilmalla kaikuu korvissani: "Ol' yhdeksänkymmentäyhdeksän jälell' lammashuoneessa, kun korven helmahan synkeään yks' erkani laumasta..."

Äiti oli aikoinaan pelännyt kauheasti yksin marjametsässä, kun ukkonen oli riehunut ihan päällä. Siitä kai hänelle oli tullut trauma. Isä ja velipoika halusivat katsella salamoita ja laskea sekunteja. Ei onnistunut: äiti komensi heidätkin alkoviin.

On minulla itsellänikin riittävän pelottavia ukkoskokemuksia, jotta ymmärrän äitiäni oikein hyvin. Täällä sähkölinjan päässä on oltavakin varuillaan: on irrotettava töpseleitä, etteivät laitteet vahingoitu.

Eilen pelkäsin ihan kauheasti, mutta kun toisetkin menivät uimaan, uskaltauduin mukaan. Palautin mieleeni äitini sanonnan:" Peleko pahee ku paukahros." Jos äitini katseli pilvenreunalta, se varmaan sanoi isälle, että kyllä on rooroo flikka.